Skip to main content
haluton_typykka_istuu_pinkki_06-07-16

Kesäleiri 2008

Heinäkuun alun Lohjan Rantajamit ovat minun ja ystäväni Nennan yhteinen kesäperinne. Muutama laatikko halpaa viiniä, pullo tukkaglitteriä ja kolmen päivän aikuisten naisten kesäleiri on valmis starttaamaan. Resepti, joka toimii takuuvarmasti vuodesta toiseen.

Tänä vuonna aloitimme jamilämmittelyn jo keskiviikkona Helsingistä, Bruce Springsteenin keikalta. Pomon jäljiltä molempien käsiä kutisi ja punoitti: olimme aplodeeranneet keikalla vimmatusti. Lisäksi Nenna oli saanut roikottaa minua käsistä, jotta sain annettua servetinkulmalle rustaamani puhelinnumeron sinä iltana näkemälleni maailman komeimmalle miehelle, joka ei vastoin odotuksia ollut Bruce Springsteen. Roikottamista oli tarvittu, koska hekumallinen farkkupylly sijaitsi Stadikan alakatsomossa ja minä yläkatsomossa. Raavitut polveni eivät kuitenkaan olleet tulosta onnistuneista deiteistä, kintut olivat yksinkertaisesti kärsineet roikotustoimenpiteessä betonia vasten hankauduttuaan.

Järvenpäässä asuva herkkupylly oli lähettänyt tekstiviestin minulle jo heti Pomon keikan jälkeen. Kännykkäni oli kuitenkin vastoin tapojani kerrankin jätetty kotiin ja siinä vaiheessa, kun Nenna ja minä kotiuduimme post-Pomo -baaripyrähdykseltä romminhuuruiseen kämppääni Helsingin Kalliossa, oltiin Järvenpäässä jo nukkumassa. Vannoin, etten enää ikinä koskaan milloinkaan lähde minnekään ilman kännykkääni ja alistuin kohtalooni etsiä lähiajan seksikkäät virneet Lohjalta.

Lohjalle siis, heti torstaiaamusta. Kännykkä tiukasti käpälässä, sillä kyllähän seksiviesti kulkee, vaikka tyttö jo polkee eri bändin tahtiin.

Lauri Tähkä, Dingo, Popeda, Paula Koivuniemi. Kotimainen kattaus miellytti meitä, niin kuin aina. Osa pienen, vain muutaman tuhat ihmistä vetävän kesätapahtuman glamourista syntyi nuoruusaikaisten seikkailujen muistelemisesta. Teiniaikamme oli kulunut Vihti-Nummela-Lohja -väliä ahkerasti liftaamalla ja paikalliseen poikaväestöön vielä ahkerammin tutustumalla.

Paljon oli muuttunut noista ajoista ja toisaalta ei juuri mikään. Minä ja Nenna näytimme omaksi iloksemme ja ehkä monien vanhojen luokkatoverien hämmästykseksi suht samalta, kuin 15-kesäisinä yläastetta lopettelevina tyttöinä. Minulla oli mustanpuhuvat puolipitkät hiukset, Bettie Page -tyyppinen otsatukka, kirkkaansiniset silmät, runsaasti hiilenmustaa maskaraa, kirkkaanpunaista huulipunaa ja suuri mieltymys lyhythelmaisiin mekkoihin. Nennan paksut punaiset hiukset leiskuivat kahdella pitkällä letillä. Myös naisen vaatetus oli useimmiten täyspunainen. Nennaa ja useimpia hänet näkeviä miehiä miellyttivät Marilyn Monroe -tyyppiset helmat ja Dolly Parton -tyyppiset kaula-aukot.  Syvän violetin värisiä silmiä kehystivät luonnostaan pitkät ja paksut ripset. Vaikka meillä molemmilla oli “pituutta” vain vähän vajaa 160 senttiä ja korkkareiden pohjasta löytyi kokonumero 35, voitimme vilkkaudessa sen, minkä senttimetreissä hävisimme. Festarilookimme viimeisteli aina tymäkkä tukkaglitter, riippumatta siitä, kuinka trendikästä tai epätrendikästä se oli. Olimme yhtenä vuonna jopa kuulleet huhun, että Lohjan taksikeskuksessa välteltiin Jamien aikaan osoitetta Nummentie 79, koska sieltä noudettujen asiakkaiden jälkeen sitkeää kimalletta sai putsata penkeistä ja illan myöhemmistä asiakkaista paineilmalla ja kostealla Wiledalla.

Perinteisiin kuului myös, että osansa glitteristä saivat paikalliset tai paikalle muualta Suomesta eksyneet miehet. Mitä useampi, sitä parempi. Kesäleirillä tapanamme ei ollut myöskään syljeskellä tyhjään lasiin. Valkoviini ja Järvenpään herkku virittivät mieltäni festaritaajuudelle sopivaa vauhtia, Nenna viestitteli jokin aika sitten kohtaamansa ja jo useamman kerran koeajamansa vartijapojun – heppu oli kymmenisen vuotta Nennaa nuorempi – kanssa. Pohdimme jo innokkaasti, keitä tuttuja ja millaisia ihan uusia miehiä kohtaisimme tällä kertaa.

Kotipesänämme Jameilla toimi Nennan parin kilometrin päässä keskustasta sijaitseva kerrostalokolmio. Nennan tytär oli yökyläilemässä ja loppuja viinilaatikoitamme päivystämään jäi Möykky-niminen marsu. Festariballerinat jalkaan ja glitterpilvemme oli valmis siirtymään pelipaikoille Aurlahteen.

Vaikka me molemmat olimme liikenteessä ennen kaikkea kepeällä seksimielellä, tiesin, ettei meitä haittaisi kohdata vähän pidemmän tähtäimenkin miesseuraa. Molemmilla oli takana sekä sinkkuvuosia että sekalaisia seurustelusuhteita, Nennalla yksi eroon päätynyt avioliittokin. Mansikantuoksuisen vartalovoiteen lisäksi ilmassa oli sopivasti viininkäryä ja hyviä odotuksia.

Heti Jameille päästyämme huomasimme jonkin muuttuneen. Ihmisiä, eli miesvalikoimaa lainehti paikalla laimeanlaisesti. Syy selvisi pian. Festarialueelle oli ilmaantunut punakeltaisin nauhoin eristetty osio: VIP- ja yritysalue, jonka katalasta olemassaolosta emme olleet tienneet ja jonne ilmeisesti suurin osa tutuistamme ja ensisijaisesta kohderyhmästämme oli hankkinut lipun. Koska ensimmäinen esiintyjä oli jo aloittelemassa ja halusimme kiivaasti nähdä, kuinka lyhyt mekko Anna Erikssonilla oli tällä kertaa yllään, ei meidän auttanut muu, kuin napata kaktuslonkerot muovituopposiin, rynniä teltan kuumuuteen ja keskittyä neiti Erikssoniin.

Teltassa ja muualla “tavis”puolella oli selkeästi liikenteessä yhteistä menneisyyttä muistelevia ja yhteisessä nykyisyydessä eläviä pariskuntia. VIP- ja yrityspuolen väki nökötti tiiviisti omassa karsinassaan. Tilanne alkoi kylmätä meitä sen verran, että päädyimme buustaamaan ajatteluamme perinteisellä lääkityksellä, salmiakkikossulla. Ikenet salmiakista tummanpuhuvina jorasimme itsemme hikeen Lauri Tähkän & Elonkerjuun tahtiin ja ensimmäistä kertaa jamitushistoriamme aikana kirkaanpunaista huulipunaani ei löytynyt vielä puoliltaöin kenenkään festarimiehen leukapielestä.

Ballerinat sorassa (Aurlahti on hiekkakenttä) suuntasimme ensimmäisen festari-illan päätteeksi käsikynkässä jatkoille kohti ravintola Lohea.  Muistelimme sitä, kuinka notkealta Tähkä oli vaikuttanut pomppiessaan kajareilta toiselle ja lavalta teltan lattialle ja takaisin. Välillä mies oli kietaissut aimo kulauksen koskenkorvaa esiintymislavalla pyörineestä pullosta. Tai, no, epäilimme, että pohjanmaalaisessa pullossa oli pelkkää vettä, mutta olihan virvoketta miehekkäämpää nauttia viinapullosta, Suomessa kun oltiin.

Hämmästyksemme väki-inflaatio oli iskenyt myös Loheen. Paikalla oli vain kourallinen huomattavan nuoria lohjalaisia, verrattuna meihin, kolmekymppisensä jo hyvän aikaa sitten viettäneisiin neitoihin.

Lisää salmaria ja pari hot shottia vaikutusta tehostamaan. Itsesuojeluvaisto toimi sen verran, että puhelin pysyi laukussa ja Järvenpään herkku säästyi vastaanottamasta viestejä, jotka sisältävät suurimmaksi osaksi vokaaleja. Nenna onnistui puhumaan vartijapojunsa kanssa, vaikka luuri olikin korvalla molempiin suuntiin väärin päin. Vanhemmissa nokialaisissa on helkutin hyvät mikrofonit.

Minä tihrustin promillesilmilläni tanssilattialle. Ihana pitkä mies…siis poika! Rytistää toista silmäänsä hauskasti, ihan niin kuin Lauri Tähkä, Lauri Tähkän biisin tahtiin. Näyttää yhtä notkealtakin! Ei kuitenkaan ole Lauri Tähkä, koska hiuksisto on selvästi vaaleampi.

Kiskoin puhelintaan nuoleskelevan Nennan kanssani tanssilattialle ja tuupin ystävääni tanssimaan, tai paremminkin notkumaan kanssani.

Notkumisella oli välittömästi toivottu vaikutus. Pitkä poika lähestyi meitä toista silmäänsä rutistellen. “Mitäs Tähkä”, kysyin. “Mitäs Lumikki”, heitti poika takaisin.

Mietin, oliko poika niin nuori, että lapsuuden sadut olivat vielä tuoreessa muistissa ja baarinhämyssä poika vain sekoitti Lumikit, Tuhkimot, Tähkäpäät ja muut prinsessat, oikeasti kaveri kuunteli vain saksalaista trenditeknoa ja oli täysin tietämätön Dingoista, Popedoista ja Tähkän Pauhaavasta sydämestä ja siitä, kuinka rikkaus ei oo rakkautta rikkaampaa.

Samassa lohjalainen DJ täräytti ilmoille mitä parhainta musiikkia minun korvilleni: Jon Bon Jovin “Always” muodosti otolliset ääniaallot tahmaisille hitaille. Pitkä poika tarttui minuun omistajan elkein ja Nenna jäi huojumaan lattialle puhelimensa kanssa.

“Sä oot varmaan sen verran nuori, ettet yhtään tiedä, mikä biisi tää on ja kuka tän esittää”, huutelin varvistellen pojan korvia kohti. “Tiedänhän, mä osaan kaikki Bon Jovin biisit ulkoa ja osaan soittaakin ne, mä soitan kitaraa”.

Minä olin myyty. Jokapäiväinen haaveeni jo 14-vuotiaasta alkaen oli Jon Bon Jovi. Erityisesti vähäpukeinen Jon Bon Jovi. Pitkä poika ei ihan näyttänyt Jon Bon Jovilta, mutta luulisin, että nuorempi Jon Bon Jovi olisi tuntunut  suurinpiirtein tältä.

“Sä näytät siltä, että sut pitää viedä kotiin”, sanoi pitkä poika ja alkoi taluttaa minua kohti narikkaa.

Lohen pihalla silmiini osui pieni huojuva glitterpilvi, Nenna. Huidoin ystävälleni, joka näytti minulle tarmokkaasti peukkua. Salmareista ja hot shoteista johtuen se olikin tällä hetkellä hänen tarmokkain vartalonosansa.

Nenna oli lähettänyt minulle viestin, että vartijapoju oli kutsunut hänet katsomaan lähemmin vartioimiansa tiluksia, paikallisia kauppakeskuksen käytäviä, jonka joka sopukoihin valvontakamerat toivottavasti eivät yletä nauhoittavaa katsettaan. Nenna oli valmistautunut kuumaan kohtaamiseen hylkäämällä pikkupöksynsä Lohen naisten WC:n roskikseen.

Minä olin valmis hylkäämään pikkupöksyni taksin jalkatilaan. Lauri Tähkän ja Jon Bon Jovin sekoitusta en ollut valmis hylkäämään ainakaan seuraavaan 12 tuntiin. Pitkä poika vaikutti sen verran voimistelutaitoiselta, että halusin päästä nauttimaan koko komeudesta myös seuraavana aamuna, salmarihuurujen häivyttyä pääkopastani.

Pitkä poika saattoi olla nuori ja hieman kokematonkin. Mutta on hetkiä, jolloin into ja ihastus korvaavat puuttuvat kyvyt tai kokemuksen. Tämä oli niitä. Mieleeni on jäänyt pojan aito hämmästys siitä, kuinka nopeasti naisen on mahdollista riisuutua. Ja vielä aidompi ilo siitä, että kaikki kädenmitan päässä oleva on hänen puristeltavissaan ja läpyteltävissään, ihan miten päin vain hän haluaa. Ja hänhän halusi, eri suuntia tuntui olevan riittämätön määrä. Onneksi asunnossa oli useamman huoneen lisäksi kylpyhuone, keittiö ja parveke. Ja parvekkeelle näkivät vain vastapäisissä männyissä majailevat oravat.

Olin varma, että olin ihastellut pitkän pojan jäntevää vartaloa ja väsymättömässä tanassa olevaa penistä jo yöllä, vaikken ihan kaikkea muistanutkaan, mutta aamun valjetessa ja paljastaessa maukkaasti päivettyneet vatsalihakset vieressäni päätin, että oli aika ihastella niitä uudestaan, ääneen, äänekkäästi ja pitkien märkien nuolaisujen kanssa. “Tämä iho on festareiden parasta VIP-aluetta”, hihkuin mielessäni.

En tiedä, oliko vika lakanoiden laadussa vai kuluuko paraskin puuvilla puhki kovassa kyydissä jo vajaassa vuorokaudessa; aamuun mennessä Möykky-marsu oli varmasti saanut elinikäiset traumat ja minä monta ihanaa nuoren ja vetreän miehen tuottamaa orgasmia (itse asiassa Möykky menehtyi seuraavana syksynä, kannan vieläkin huonoa omaatuntoa mahdollisesta sen psyykeen negatiivisesti vaikuttamisesta). Lakanoista oli jäljellä sopivan rivoja riekaleita. Tarjouduin toki ostamaan Nennalle uudet petivaatteet, mutta tulimme yhteistuumin siihen tulokseen, että rahat on parempi sijoittaa uusiin pikkupöksyihin, tai muutamiin. Festaripäiviä kun oli vielä jäljellä.

Jaa sosiaalisessa mediassa:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *